Tag: arvot

The following is not a commentary on voluntary work in Uganda but on topical matters in Finland, namely the ministry of education´s initiative to help teachers “identify and dismantle norms, structures, values, concepts and operating models that produce (social) inequality”. Reflections on racism in school and government are juxtaposed for worse or worst (sic). For my one English reader: I hope the translation is sensible.

Rasismi ei ole mitenkään keskeinen osa identiteettiäni mutta Suomi ja koulu on, joten haluan tavoistani poiketen elävöittää keskustelua ja tuoda perspektiiviä kertomalla muutaman tarinan rasismista Suomessa ja suomalaisissa kouluissa sinänsä tärkeän teoretisoinnin ja pyörittelyn kylkeen niille keitä kiinnostaa. Aihe on ollut pinnalla varsinkin kun Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin koulussa esiintyvien arvojen koventumisesta.

Kipinänä on tällä kertaa kuitenkin opetusministeriön tuore yhdenvertaisuus & tasa-arvo kehitysohjelma kouluihin, mikä sai pohtimaan miksi pörssiä johtavat hait, manosfääriä sudet ja kiekkoilijoita leijonat, mutta yhdenvertaisuustyötä johtavat lampaat. Takaan ettei tämä ole mikään puoluepoliittinen analyysi, vaan suomalainen näkökulma joka julkisesta keskustelusta puuttuu siitä huolimatta, että saatan mainita sanat vässykkä, Adlercreutz ja Orpo lähellä toisiaan. Niin kuin opiskelukaverit ja kollegat arvaavatkin, ei tarkoitukseni ole jaotella ihmisiä meihin ja teihin, vaan suomalaisena avata semmoista puolta mitä kaltaiseni usein päättävät olla jakamatta ja toiset päättävät tai saavat olla kuulematta.

Petteri ja Anders koodiniminä sattuvat tällä hetkellä ilmentämään semmoista pehmoisten piirien sokeaa pistettä tai vässyköintiä mikä heijastelee laajemmin ja puolueeseen katsomatta ihmisten suhtautumista arvoihinsa sekä lyhyen tähtäimen kuviteltuun tai aitoon etuun. En tiedä muista, mutta nykyään se häiritsee minua enemmän kuin harmejaan tai traumojaan joka suuntaan purkavat öykkärit, jotka oireilevat saadakseen huomiota kun elämä on potkinut päähän. En kuitenkaan usko olevani yksin ajatuksieni kanssa. Seuraavassa avaan miten tämä liittyy kouluun.

Avarakatseisuus ennakkoluulojen silmälappuina

Aloitan kevyesti hyvän mielen tarinalla, jossa panokset eivät olleet kovin korkealla. Opiskeluiden päätyttyä tiivis vuosikurssimme hajaantui ympäri Suomea jalkauttamaan tuoreimpia akatemian tuulahduksia koulujen rakenteisiin. Kuten monet muutkin, aloitin vuoden määräaikaisella erityisluokanopettajan viransijaisuudella, mikä keväällä vakinaistettiin. Moni varmasti sai kehuja uusilta kollegoiltaan, mutta olisi kiva kuulla saiko joku kömpelömmän kehun kuin meikäläisen vastaanottamat vilpittömät onnittelut: “Hei, halusin vaan tulla sanomaan että tosi mahtavaa kun meillä harrastetaan tämmöistä positiivista diskriminaatiota. Olen aina sanonut että meillä pitäisi tehdä sitä enempi. Hieno homma, kun tulit remmiin ja onnittelut! No mutta hyvää päivänjatkoa ja nähdään huomenna🙂👍🏻”

Sivumennen sanoen esimerkiksi Jussi Halla-aho on aikanaan kirjoittanut miten positiivinen diskriminaatio vesittää vähemmistöjen edustajien ponnisteluiden ansiot. Jäätäköön tässä kohtaa retoriselle tasolle menemättä sen syvemmin “positiivisen syrjinnän” ja “positiivisen erityiskohtelun” käsitteellisiin eroihin ja yhteiskunnallisiin seurauksiin: Jussi 1–0 Blue Karibu.

Sen verta menin häpsingille ettei tullut mieleen muuta kun kiittää sen sijaan, että olisin maininnut olleeni ainoa pätevä hakija kyseiseen tehtävään. On ilmiselvää, että kollegalla ei käynyt mielessä, että tuo “kehu” vesittää vastaanottajan ansiot, eikä se kummunnut ilkeämielisyydestä vaan päinvastoin. Tämä tapaus oli harmiton mutta tietenkin toivottavaa olisi, ettei vastaava käy oppilaiden kanssa. Tämä on kuvaava esimerkki, miten avarakatseisena itseään pitävä voi yhtälailla olla sokea ennakkoluuloilleen. Kollegan tuntien hän olisi myös ensimmäisenä mielellään osallistumassa tuoreen kehitysohjelman mukaisiin “omien ennakkoluulojen tunnistamiseen” tähtääviin koulutuksiin. Semmoisista taitaakin ollakin hyötyä lähinnä heille, jotka jo valmiiksi pyrkivät avarakatseisuuteen. Elämäni otoksen perusteella kuvaus onneksi kattaa melkein kaikki suomalaiset opettajat.

Hain edellä mainittua virkaa ja päätin jatkaa töitä saman ryhmän kanssa siitä huolimatta, että 13-vuotias napero oli haukkunut opettajaa neekeriksi kiukuspäissään. Käyt koulut ja hankit pätevyydet, oot turpa kiinni ja suoritat armeijas vaikka lihapääkersantti välistä kyseenalaistais sun suomen kielen ymmärryksen, valitset tietoisesti tietyn urapolun osallistuaksesi suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseen stressaavassa työssä, tiedät kaikki Kummeli-viittaukset ja kirjaimellisesti hiihdät töihin, missä lopulta 12-vuotias esitelmöi miten Suomi on menetetty sille ja tälle maahanmuuttajaryhmälle. Vaatii “vähän” omien uravalintojen työstämistä, että pääsee siihen pisteeseen, että eihän tuo kumpua lapsen pahuudesta vaan sitä lasta ympäröivästä maailmasta, mikä vielä tunkeutuu kehittyvän mielen eteen ruudulle hyödyntäen ihmiskunnan keräämää kollektiivista tietämystä tunteiden ja käyttäytymisen manipuloinnista.

Jälkikäteen mietin, miten se kutosluokka tuntui ohittavan kyseiset puheet olankohautuksella. Hämmästyttävää oli, että tämänkin esitelmöijän luokkakavereista joka toisen vanhemmat kuuluivat noihin ryhmiin, mutta tää kundi ei selvästi yhdistänyt luokkakavereitaan ja höpötyksiään toisiinsa. Ymmärsin että sen kundin virkkeessä “Suomi”, “menettäminen” ja “maahanmuuttajat” perustui kaikki mielikuviin, joita hänen henkilökohtaiset kontaktit eivät edustaneet. Ehkä heitä ei kiinnostanut, ehkä he eivät ymmärtäneet tai ehkä he eivät alunperin kuunnelleetkaan (mikä ei olisi ollut tavatonta)?

On myös hyvin mahdollista, että syyllistyn itse heidän aliarvioimiseen – olenhan itsekin jo kymmenvuotiaana osannut esittää etten kuullut mitään ja jatkaa pelaamista ilmeenkään värähtämättä, kun rempseä äijäporukka risteilytunnelmissa puhuu törkeitä ennen kuin yksi hyssyttelee sisarusteni suuntaan nyökäten. Itsehillintä luo turvaa. Ehkä en olekaan niin erityinen tällaisen suhteen, kuin mitä aiemmin ajattelin?

Enemmistö saattaa olla puolellasi

Seuraava esimerkki vuosikymmenen taitteesta ei liity koulumaailmaan vaikka siinä on koululainen, mutta takaan että tämäkin liittyy asiaan. Matkustin puolitäydessä lähibussissa, kun useamman päivän rajummin ryypännyt ukko tivasi(vaaleaihoiselta) HJK:n juniorilta sitä sun tätä. Poikaa ilmiselvästi ahdisti ukon läheisyys ja ennalta-arvaamattomuus päätellen hänen jäätyneestä olemuksesta, vaisuista vastauksista ja kuikuilusta ympärilleen. Tätä jatkui jonkun aikaa ja oli selvää ettei siihen ole kukaan puuttumassa, mitä ymmärrän kyllä.

Tuollaisiin tilanteisiin puuttuminen on raskasta koska rähinäpäällähän tuossa jamassa oleva ihminen on, joten sitä toivoo vaan, että tilanne lipuu ohi. En minäkään mikään arjen sankari ole. Kun alkoi käydä selväksi, ettei kumpikaan ole hetkeen nousemassa bussista pois, sain vastentahtoisesti aikaiseksi alkaa kyselemään siltä ukolta mukavia. Tämä selvästi häntä häiritsi, koska hän pyrki ohittamaan minut jatkaakseen pojan häiriköintiä. Kun lopulta pyysin voisiko hän antaa juniorin matkustaa rauhassa, olin jo varautunut sitä seuraavaan rasistiseen tykittelyyn, koska olen hyvin tietoinen provosoivan ihonvärini ja alkoholin sumentaman mielen yhteensopimattomuudesta. Olin kuitenkin aivan oikeassa arvioissani, että todennäköisesti tilanteesta selviää sitten jälkikäteen de-eskaloimalla, mitä nyt vähän varoiksi pitää silmällä alkaako toisessa kädessä oleva pullo heilumaan.

Joku voisi ihan asiallisesti olla sitä mieltä että mitäs läksit ja tyhmästi toimittu. Ehdin itsekin tilannearvioita tehdessä miettiä muidenkin turvallisuutta. No joka tapauksessa Klubin kundi evakuoi itsensä toiselle puolelle bussia, meikäläinen kuunteli herjoja muutaman minuutin ennen kun ukko hypäsi bussista pois.

Itse asiassa olen ollu vastaavassa tilanteessa 17-vuotiaana kotibileissä, missä ehkä vajaa 25-vuotias aikuinen hermostui ruskealle nulikalle, kun se kehtasi korjata jotain orangin laukomia typeryyksiä alaikäisten tyttöjen kuunnellessa. Eli osasin odottaa mitä käy. Tilanne erosi stadin lähibussista siten, että minua puolustivat käytännössä kaikki muut paikalla olleet ja hyvä niin, koska nenähommissa minulle olisi käynyt huonosti. Sillä kertaa tosin voimani tunnossa provosoin itsekin tilannetta jauhottelemalla kyseistä kilipäätä hänen väkivallan uhkauksiaan verbaalisina ammuksina hyödyntäen, mikä oli tietenkin tyhmää siitä huolimatta, että olin oikealla asialla. Siinä kuitenkin asettaa myös muut vaaralle alttiiksi. Lopulta sen ukon nais- tai pikimmin tyttöystävä taisi saada hänet taivuteltua poistumaan paikalta kokonaan. 

Tietyllä tapaa on helpompi käsitellä toisen ihmisen räikeästi huonoa käytöstä kuin viatonta kömpelyyttä, niin kun vaikka kun uusi äidinkielen opettajasi aidosti ihmettelee luokan edessä, että “olipa laadukas essee Blue Karibu!”, aivan kuin kasvosi eivät sopisi yhteen tekstin kanssa. Mitä siihen nyt sanoisi. Aika vaaratontahan tuollainen on, joskin myös tarpeetonta.

Sen sijaan se kyllä surettaa, kun opettajana näkee kun ysiluokan koulu-uintien jälkeen pukkareista palatessa Suomessa syntynyt oppilas kertoo täristen, että “joku setä pukuhuoneessa haukkui neekeriksi ja ihmetteli miten likaisia ´te´ olette”. Olen tottakai surullinen pojan puolesta, joka käsittelee noin suorasukaista rasismia, tuskin nyt ensimmäistä kertaa, mutta kuitenkin vielä kun aivot, identiteetti, ihmis- ja maailmankuva on rajussa kehitysvaiheessa. Toisin kuin kerrasta toiseen muitten somekirjoittelusta “järkyttyvilllä” poliitikoilla, opettajalla ei ole aikaa järkyttyä, vaan on nopeasti sekä tuettava oppilasta kohtaamisen käsittelyssä että oltava yhteydessä henkilökuntaan, että he voivat tarvittavat jatkotoimenpiteet. Sille shokissa olevalle nuorellekin on kuitenkin tärkeää nähdä, että asiaan yritetään puuttua.

Uimahallin työntekijät ottivat asiasta heti kopin ja vanhemman herrasmiehen tullessa ulos tunnisti oppilas miehen tottakai heti. Tavoilleen uskollisesti oppilaani oli niin ripeä liikkeissään ettei muita oppilaita ollut vielä kerennyt pukukoppiin, joten lopulta asian suhteen oltiin voimattomia – joskin kyseisen herrasmiehen 15-vuotiaaseen kohdistuneet kovistelut ja vaihtelevasti ontuvat selittelyt vielä jälkikäteenkin eivät jättäneet arvailujen varaan mitä siellä oli tapahtunut.

Seuraava nyt ei ole olennaista muuten kuin vahvistaakseni oppilaan kertomusta epäilevälle lukijalle, mutta keskustelin tosiaan vielä kahden kesken tarinan antisankarin kanssa. Hän edusti sukupolvea jonka perinteisesti ajatellaan pitävän opettajia arvossaan, joten ajattelin hyödyntää tätä vipuvartta ja kaikkea itsehillintääni kasvattaakseni asiallisesti tätä vanhempaa herrasmiestä yhteiskuntavastuunsa suhteen hänen poistuessa uimahallista, mutta ymmärrän kyllä miksi hän ei halunnut jatkaa keskustelua muukalaisen kanssa. Miksi hän olisikaan kanssani keskustellut mistään, kerta ei uskonut minun olevan pojan opettaja, vaan joku nuorisoradikaali.

Luonnollisesti koululle palatessa muut oppilaat huomasivat, että poika ei ole täysin oma itsensä ja kyselevät että mikä homma. Poika oli selvästi välitunnilla kertonut luokkakavereilleen, koska oppitunnin alkaessa oppilailla oli paljon kysymyksiä opettajalle. Yksi voimakkaimmista muistoistani opeuraltani liittyykin tuohon oppituntiin, kun oppilaat pohdiskelivat yhdessä luokkakaverinsa kohtaamaa vääryyttä ja maailmanmenoa. Vastaavaa solidaarisuutta luokassa ei todellakaan ollut aina havaittavissa, ja 3-4 vuotta sitten vielä rajuja näkemyksiä esitelleetkin oppilaat olivat tyrmistyneitä ja osoittivat tukea luokkakaverilleen. Tapahtunutta ei voi pyyhkiä pois, mutta minulle jäi sellainen kuva, että jälkikäteen pojalle muodostui turvaava kokemus siitä, että suurin osa ihmisistä on hänen puolellaan, vaikka kaikenlaista tässä maailmassa voikin sattua. Toivottavasti uimahallien hyödyntäminen jatkossa ei jää tästä kokemuksesta kiinni.

Öykkäri > Arvoton ihminen

Helsingin Sanomien viikon vanha uutinen on otsikoitu “Anders Adlercreutz tuo kouluun ohjelman, jolla ‘puretaan eriarvoisuutta tuottavia rakenteita‘”. Riippuen siitä miten tämmöiset kehitysohjelmat jalkautetaan voivat ne ammattilaisille jotain välineitä tarjota, ja varsinkin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyen tarvetta on varmasti.

En kuitenkaan voi olla ajattelematta miten oikeasti irvokasta on, että opetusministeri ei ymmärrä aiheuttavansa selkärangattomalla olemassaolollaan enemmän ongelmia kun tämä kehitysohjelma ratkaisee. Suomen vahvin rakenne eli Suomen hallitus on ainoa organisaatio Suomessa, missä voi jäädä kiinni rasististen ampumisfantasioiden tykittelystä internetissä tai säännöllisestä vihjailevasta viestittelystä alaikäisille ja silti jatkaa johtotehtävissä*.

*Rakenteista puheenollen, epäilen suuresti että värillinen kansanedustaja olisi voinut nauttia eduskunnan eli valtakunnan luottamusta vastaavissa tilanteissa.

Jos olisin nyt 17-vuotias valveutunut nuori, tietäisin että riidan sattuessa kotibileissä enemmistö asettuisi tuekseni, mutta hallituksen pikkujouluissa todennäköisesti ei. Istuvan opetusministerin symboloiman “tiedostavan” enemmistön saamattomuus vaivaisi minua enemmän kuin ajatus lähijunassa vastapäätä istuvasta väitöskirjatutkijasta, joka 12-vuotiaan kiukun ja kaksi päivää aiemmin koetun koulusurman voimaannuttamana näpyttelisi miten ruumiita tulisi ihan lähijunassakin, jos hänelle annettaisiin ase. Palaten em. uimahallikeissiin, niin se kundi taitaa täyttää 18 vuotta tänä vuonna. Minä olen todella tyytyväinen, että olen 31-vuotias kyynistynyt setämies enkä identiteettiäni rakentava nuori suomalainen.

Nämä kaikki mainitut tapaukset rantautuivat lapsen arkeen tai kouluun koulun ulkopuolelta eivätkä tietenkään ole koulussa tuotettuja (toisin kuin esimerkiksi tietyistä taustoista tulevien tyttöjen ohjaaminen lähihoitajaopintoihin, mikä on koulun rakenteissa tuotettua). Koulussa sitten yhteiskunnan tukipilareina opettajat, ohjaajat ja muu henkilökunta, joista suurin osa ei tiedä mikä on Andrew Tate tai Sigma male, painavat pyyteetöntä työtä ihonväriin ja sukupuoleen katsomatta näiden keskenkasvuisten huomionkaipuisten lasten oireilujen keskellä eri tavoin ilman erityisiä aplodeja. Maailman tuulahduksiin emme voi juuri vaikuttaa, digijjättien mielen syövyttämiseen perustuvien ansaintamallien sääntelyyn hieman tekemällä yhteistyötä EU-tasolla, mutta Suomea edustaviin hahmoihin vaikutamme suoraan äänestämällä. Korjaisin HS:n otsikon muotoon “Adlercreutz tuo kouluun ohjelman, jolla puretaan hänen ilmentämiään ja osaltaan aiheuttamia eriarvoisuutta tuottavia rakenteita.”

Itse asiassa nyt kun mietin niin he ovat heikompia ihmisiä kuin ne jotka lamaantuu bussissa kun päihdeongelmainen ahdistelee lasta tai kun sitä lasta puolustava aikuinen on uhkaavassa tilanteessa ja kohtaa rasismia. Ne ihmiset toimivat passiivisesti omia arvojaan vastaan, kun niitä kerrankin kysyttiin. Orpo ja Adlercreutz 2023 vaalien ja rasismikohujen ynnä muuta jälkeen kaikissa realistisissa skenaarioissa ministereitä, mutta he ovat itse tehneet aktiivisia päätöksiä rasistisemman Suomen eteen. Jo toisen kerran Jussi Halla-ahon puolia pitääkseni tuotakoon esiin, että Orpo on arvoihin vedoten riistänyt Halla-aholta ministerin pestin vuonna 2017, kun Sipilä ja Orpo juonivat Halla-ahon perussuomalaiset ulos hallituksesta. En keksi tälle kuin kolme mahdollista syytä:

1. Orpon arvot ovat koventuneet
2. Orpo piti 2017 perussuomalaisia (tai Halla-ahoa itseään) rajumpana poppoona kuin nimimerkki riikan ja hänen täyden tukensa saaneen äärioikeistohassutteluistaan tunnetun Wilhelm Junnilan tähdittämiä nykypersuja. Se selittäisi myös Rydmanin ja Halla-ahon vaikutusvaltaiset pestit, vaikka he eivät ole aiemmin Orpon suosiota nauttineet.
3. Petteri ei ole vain Orpo vaan myös arvoton.

Joka tapauksessa 2-0 Jussille, vaikkakin tällä kertaa tavallisen keskiluokkaisen suomalaisen tuella.

On vaikeaa sanottaa sitä katkeruutta mitä ajatus tällaisten kehitysohjelmien jalkauttamisesta 27 000 pääosin kaltaisteni keskiluokkaisten äänestäjien mandaatilla operoivien suomen vaikutusvaltaisimpien yksilöiden puolesta herättää. Ei siksi, että yhdenvertaisuutta pitäisi rakentaa riippuen siitä kuka pyytää – teen sitä jo nyt kuten moni muukin. Mielikuva täysin oman vastuunsa ja lopulta itsensä unohtavista pukumiehistä lyömässä ansioluettoihinsa-merkinnät rasismin vastaisista kampanjoista ja koulutuksista historiallisina edistysaskeleina suomalaisessa yhteiskunnassa matkallaan kohti komissaarin virkaa on voimakas ja sietämätön sekä uskoakseni myös realistinen. Vastaava selkärangattomuus hävettäisi itseäni aivan helvetisti. Tiedän että kaksitoistavuotias pystyy siihen, joten sitä voi edellyttää omilta päättäjiltäänkin.

Toki on hyvinkin mahdollista että he eivät ole miettineet tätä asiaa loppuun asti itsekään, mistä päästäänkin pääteesiini. Suomi olisi parempi paikka jos Adlercreutz olisi tänäkin päivänä mukava ja karismaattinen arkkitehti, ja Petteri Orpo olisi jämäkästi rasismille nollatoleranssin asettava opettaja niin kuin vanhempansa, eivätkä he olisi koskaan saavuttaneet politiikassa mitään. Joku muu heidän puolueensa sisältä olisi voinut ajaa samoja asioita mitä he itse varmasti aidosti ajattelevat olevan Suomen parhaaksi kuitenkaan myymättä omia “perustavanlaatuisia arvojaan”, joiden suhteen heillä on “nollatoleranssi”. Ministeriksi meinaa löytyy kyvykkäitä ja halukkaita jonoksi asti. Opettajaksi, koulupsykologiksi tai koulunkäynnin ohjaajaksi valitettavasti ei. 

Nää kundit on nyt 55-vuotiaita. Mitä nopeammin heille saadaan viesti perille, että tähän mennessä he ovat saavuttaneet itselleen hienon wikipedia-artikkelin mutta Suomi olisi vähemmän rasistinen paikka, jos heitä ei olis koskaan ollut olemassakaan, sitä enemmän heillä on aikaa sisäistää, hävetä ja pestä elämäntyönsä hedelmistä myrkyt päältä pois. Toiveeni siis kumpuaa armosta heitä ja kansaani kohtaan.

Äänestäjänä voit pienellä vaivalla vaihtaa ääntä puolueen sisällä jollekin toiselle. Kokoomuksella, RKP:llä (ja muillakin hallituspuolueilla) on aivan varmasti suoraselkäisempiä, johdonmukaisempia, vähemmän tekopyhiä ja luotettavampia vaihtoehtoja ajamaan ihan samoja asiakysymyksiä esimerkiksi maahanmuuttoon tai talouspolitiikkaan liittyen. Äänestäjistä on kiinni ketkä heistä tarttuvat vallan kahvaan. Kannustan miettimään vakavasti oletko sinä niitä ihmisiä johon voi luottaa kun bussissa alkaa tapahtumaan. Erityisesti Varsinais-Suomen ja Uudenmaan vaalipiirejä tulen seuraamaan mielenkiinnolla 2027 – en politiikan takia vaan ihmisyyden takia.

Saammeko sellaiset johtajat kuin ansaitsemme?

Klassikkosanonnassa demokratiassa kaksi sutta ja lammas päättävät yhdessä mitä huomisen päivällisellä syödään. Nykytietämykselläni muokkaisin tuota hieman. Vaikuttaa siltä, että susi, kolme bordercollien suojelemaa lammasta ja tipu äänestävät, pidetäänkö kanalan ovi auki öisin. Äänestyshetkellä susi lupaa yhdelle lampaalle laumanjohtajuuden jaa -ääntä vastaan, toinen seuraa johtajaa tottumuksesta ja kolmas lammas nukkuu äänestyksen yli.

Olen viime aikoina alkanut kallistumaan enempi sille kannalle, että merkittävin vaikutus yhteiskunnassa tehdään alhaalta ylöspäin. Asiat ruukaa isossa kuvassa menemään parempaan suuntaan, vaikka välillä voidaan ottaa vuosien edestä takapakkia lyhyen tähtäimen kuviteltua etua korostaen ja pitkän tähtäimen haittoja väheksyen. Suomi kerkeäisi vielä olemaan parempi, mutta rehellisyyden nimissä en usko. Luulen, että tulen todistamaan punertaviakin poliitikkoja myymässä vastaavat “arvonsa”* omana elinaikanani oman urakehityksen tai jonkun poliittisen pelinappulan tieltä, kun yleinen asenneilmasto jatkaa kovenemistaan. Nyt vaan sattui tämä mitättömien koalitio osumaan paikalle ensimmäisenä. 

*Ilmastoasioissa näin on jo toki tehtykin mutta se on aihe muille.

Opin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan sata vuotta täyttäneessä pienessä kyläkoulussa, kuten äitini, isoäitini ja isoisoäitini ennen minua. Silloin olin täysin varma että Suomessa pääsee pitkälle, jos tietää paljon, on hyvä perustelemaan ja on sekä mukavampi että reilumpi kuin muut. Kaksikymmentäneljä vuotta myöhemmin olen vakuuttunut, että tulen elinaikanani näkemään poliittisen värisuoran pettämässä inhimillisyyden kun vaakakupissa on suosio ja urakehitys.

Tai no, riippuu meistä.